Annattehan te hänelle minun nimeni?
Kahdeksan Antoniota ja viisi Raquelia. Espanjassa läheisten nimet kierrätetään surutta, ja kerran keksitty uusi, hyvä nimi ryöstöviljellään muina miehinä koko suvulle. Tämä on tarina siitä, miten me löysimme pojallemme nimen, joka sopii suuhun sekä Suomessa ja Espanjassa – ja miten sekin lähti jo jakoon uudelle tulokkaalle.
Minulle on ollut hankalaa sopeutua siihen, että Espanjassa samassa suvussa on käytössä vain nippu nimiä eikä tätiä, setiä, äitejä, isejä, lapsia ja serkkuja erota toisistaan edes sukunimillä. Mieheni suvussa esimerkiksi villi veikkaus naistennimestä Raquel, Paloma tai María de la Paz (lyhyemmin Maripaz tai Paz) osuu yleisimmin oikeaan. Lähisuvun miehistä joka kolmas vastaa kutsuun nimellä Antonio.
Raquel lähetti terveisiä! Kuka Raquel? Serkkusi Noveldasta. Antonio tulee käymään. Kuka niistä? Setäsi Cartagenasta. Yleensä henkilöllisyyden selvittämiseen tarvitaan ainakin kaksi määrettä, koska pelkkä kaupunki tai sukulaisuussuhde ei riitä, kun nimi on suvussa tarpeeksi yleinen.
Mieheni tottui lapsena siihen, että kun kesälomalla huudettiin lapsia pihalta syömään, kutsuun "José!" vastasi kuusi poikaa. Oli pitkä-José, vaalea-José, pikku-José, vanhempi-Josè, José de García eli "Garcían José" ja sitten mieheni eli José Antonio.
Lähtökohtaisesti asenne on se, että kun on kerran hyvä nimi keksitty, mitä sitä uutta miettimään! Josén serkku sai nimensä äitinsä sisaren mukaan. Hän puolestaan nimesi oman tyttärensä sisarensa mukaan. Isän ja äidin puolelta yhdet serkut olivat jo ennestään samannimisiä. Ja toki nyt uutta sukupolvea kastetaan jälleen samojen nimien mukaan. Antonio-serkun uusi puoliso on nimeltään Gemma, kuten myös äitinsä ja hänen vanhin tyttärensä.
Kun vuosia sitten keskustelimme hypoteettisesti joskus ilmestyvästä jälkeläisestämme, Josén äiti kajautti saman tien, että "annattehan hänelle minun nimeni? Ihanaa, tyttö on siis tietenkin María de la Paz, ja pojasta tulee José". Torppasin ajatuksen mahdollisimman hienotunteisesti, ja Josén isä taputti minua hyväksyvästi olkapäälle sanoen: "Hyvä! Minustakin Linda (oma nimeni) on parempi nimi!"
Viime syksynä nimituskani konkretisoitui kahdeksan kuukauden mietinnän jälkeen: Miten valita lapselle omassa lähipiirissä uniikki nimi, joka sopii hänelle ja kuulostaa hyvältä molemmissa maissa? Minulle oli ehdottoman varmaa vain se, että meidän nimiämme tai kenenkään sukulaisen nimeä lapsemme ei ensimmäiseksi nimekseen saa.
Päätimme löytää pojallemme nimen, a) josta me molemmat pidämme, b) jossa tulee suomalaisuus sopivasti esiin, c) joka ei kopioi kenenkään läheisen nimeä ja d) sopii suuhun molemmilla kielillä. Kohdat A ja D osoittautuivat yllättävän hankaliksi: minä ja mieheni emme pidä samoista nimistä. Kummallekin mieluisimmat nimet olivat toisesta aivan kamalia. Josélle olisi kelvannut hyvin myös sisareni pojan nimi, minusta perhepiiristä nimen ottaminen olisi ollut paitsi mautonta myös epäkäytännöllistä.
Oman hankaluutensa nimivalikoimaan toi myös se, että suomalainen j ja h lausutaan espanjaksi eri tavalla – kaikki j- ja h-alkuiset nimet vedimme siis saman tien listasta yli. Ja monet yleiset suomalaisnimet kuten esimerkiksi Timo, Paavo ja Arto kuulostavat ääneen lausuttuina espanjaksi... noh, huvittavilta. Timo kuulostaa huijaukselta, Paavo kalkkunalta (arkikielessä pavo voi tarkoittaa myös typerää) ja Arto on vihainen.
Lopulta päädyimme hakemaan inspiraatiota Pohjolaa edustavaan nimeen historiasta, sillä poikaamme kutsuttiin odotusaikana Espanjassa lempinimellä "viikinki". Pojastamme tuli lopulta ytimekkäästi ja e-alkuisena nimenä ilmeisen trendikkäästi Erik skandinaavikuninkaiden mukaan. Nimi tuntui hyvältä suussa sekä suomeksi että espanjaksi. Toisen nimen poikamme sai isäni ja isoisäni suvussa kulkeneen toisen nimen mukaan. Kolmas nimi tuli Josén suvun perinnenimestä.
Kolme etunimeä oli espanjalaisille jotakin ihan uutta, sillä Espanjassa monilla on vain yksi etunimi tai yksi moniosainen nimi kuten María de los Reyes (kutsumanimi on tällöin Reyes) tai José María (kutsumanimi José). Suomessa viime vuonna syntyneistä lapsista lähes puolet sai kaksi etunimeä, noin 42 % sai kolme etunimeä. Vain yhden etunimen sai viime vuonna 8,4 prosenttia lapsista. Alle prosenttiin jäi niiden lapsien osuus, jotka saivat uusitun nimilain mukaan sallitut neljä etunimeä.
Meille vuoden 2019 alussa voimaan tullut nimilaki oli pelastus! Sen myötä suurin kitkakivemme ratkesi aivan itsestään: Halusimme molemmat, että oma sukunimi säilyisi lapsella, ja se myös helpottaisi elämää kummassa tahansa maassa tulevaisuudessa asummekin. Uuden lain mukaan lapsi saa nyt ottaa Suomessakin sukunimen molemmilta vanhemmilta. Ja yhdistelmäsukunimen saa valita kirjoitettavaksi viivan kera tai ilman.
Emme keskustelleet sukunimiongelmasta ensimmäistä kertaa, sillä pohdimme sukunimien ja Suomen ja Espanjan erilaisten nimilakien yhteensovittamista jo naimisiin mennessämme vuonna 2015.
Espanjassa kaikilla on kaksi sukunimeä – ensin isän sukunimi, sitten äidin. Espanjassa kukaan ei vaihda naimisiin mennessään sukunimeään, kuten Suomessa naisten oli pakko tehdä vuosien 1929-1986 välillä. Suomessa "tavan" etuna oli tietenkin se, että koko perheellä oli yhteinen sukunimi. Edelleen tänä päivänäkin valtaosa naisista vaihtaa tästä syystä sukunimeä solmiessaan avioliiton.
Jos minä olisin ottanut yhdistelmäsukunimen, olisinko ottanut oman sukunimeni ja Josen ensimmäisen sukunimen? Sen jälkeen minulla olisi ollut kaksi sukunimeä väliviivalla, Josella kaksi sukunimeä ilman väliviivaa ja mahdollisella jälkeläisellämme vain jomman kumman sukunimi. Minun sukunimeni olisi helpompi Suomessa, mutta Espanjan kansalaisuutta hakiessa hänelle pitäisi nimetä kaksi sukunimeä: jos lapsella olisi minun suomalainen sukunimeni, se merkittäisiin ensimmäiseksi eli isän sukunimeksi. Isän sukunimi olisi silloin merkitty hänelle äidin sukunimeksi. Jos taas valitsisimme lapsellemme Suomessa Josén sukunimen, ja sen jälkeen hakisimme hänelle Espanjan kansalaisuuden ja vaihtaisimme nimen espanjalaisen käytännön mukaiseksi, hänellä olisi meidän molempien ensimmäinen sukunimi ilman väliviivaa, jolloin koko perheen sukunimiasiat olisivat Suomessa aivan lopullisesti sekaisin. Mietimme myös yhteisen yhdistelmäsukunimen ottamista, mutta lainsäädäntöbyrokratia oli sellainen suo, jolle emme halunneet lähteä.
Kipuilimme sukunimen valinnan kanssa niin pitkään, että kun pappi kysyi hääpäivänä, minkä sukunimen tai -nimet otamme, tajusimme, että olimme unohtaneet tehdä lopullisen päätöksen. Parin sekunnin pohdinnan jälkeen tilanne oli kuitenkin selvä: me molemmat pidimme omat sukunimemme emmekä ole katuneet. Perheellä ei ole yhteistä sukunimeä, mutta lapsemme kantaa meidän molempien sukunimiä eikä kenelläkään ole ongelmaa Suomessa eikä Espanjassa.
Sukulaisillemme Espanjassa syntyy kesällä lapsi. Saimme eilen kuulla, että he ovat jo päättäneet pojan nimen – ja kuinka ollakaan, lapsi saa tietenkin saman nimen kuin meidän pojallamme. He sentään ymmärsivät tehdä edes vähän eroa kirjoittamalla Erikin c:llä katalonialaiseen tapaan. Pian Josén lanko on siis setä sekä Erikille että Ericille, ja tuleva isoäitikin oli jo talvella aivan ihastunut poikaamme ja kehui nimivalintaa. Taidan olla ainoa, joka edes jaksoi yllättyä siitä, että samaan perhepiiriin on syntymässä alle vuoden välillä toinen samanniminen.
Vaikka suomalaisena individualistina paheksun poikamme nimen ryöstämistä, pieni espanjalainen sisälläni on jopa mielissään – onpas me valittu hyvä nimi! Tästä alkaa Erik/Eric-nimien valloitusmatka uuteen sukuun.
---
Blogin kuvat: Linda Lappalainen, jos ei ole toisin mainuttu. Tekijänoikeuslain mukaan kuviani ei saa kopioida tai julkaista ilman lupaani.
 |
| "Näiden tossujen omistaja on syntynyt." Kuvasin ristiäisten kutsukorttiin mahani ja Erikin tossut jo hyvissä ajoin ennen hänen syntymäänsä. Nimeä emme kertoneet ennen juhlaa kenellekään. Espanjassa tällaista nimen panttaamista kummaksuttiin, mutta se laitettiin lopulta eksoottisen suomalaisuuden piikkiin. |
Minulle on ollut hankalaa sopeutua siihen, että Espanjassa samassa suvussa on käytössä vain nippu nimiä eikä tätiä, setiä, äitejä, isejä, lapsia ja serkkuja erota toisistaan edes sukunimillä. Mieheni suvussa esimerkiksi villi veikkaus naistennimestä Raquel, Paloma tai María de la Paz (lyhyemmin Maripaz tai Paz) osuu yleisimmin oikeaan. Lähisuvun miehistä joka kolmas vastaa kutsuun nimellä Antonio.
Raquel lähetti terveisiä! Kuka Raquel? Serkkusi Noveldasta. Antonio tulee käymään. Kuka niistä? Setäsi Cartagenasta. Yleensä henkilöllisyyden selvittämiseen tarvitaan ainakin kaksi määrettä, koska pelkkä kaupunki tai sukulaisuussuhde ei riitä, kun nimi on suvussa tarpeeksi yleinen.
Mieheni tottui lapsena siihen, että kun kesälomalla huudettiin lapsia pihalta syömään, kutsuun "José!" vastasi kuusi poikaa. Oli pitkä-José, vaalea-José, pikku-José, vanhempi-Josè, José de García eli "Garcían José" ja sitten mieheni eli José Antonio.
Lähtökohtaisesti asenne on se, että kun on kerran hyvä nimi keksitty, mitä sitä uutta miettimään! Josén serkku sai nimensä äitinsä sisaren mukaan. Hän puolestaan nimesi oman tyttärensä sisarensa mukaan. Isän ja äidin puolelta yhdet serkut olivat jo ennestään samannimisiä. Ja toki nyt uutta sukupolvea kastetaan jälleen samojen nimien mukaan. Antonio-serkun uusi puoliso on nimeltään Gemma, kuten myös äitinsä ja hänen vanhin tyttärensä.
Kun vuosia sitten keskustelimme hypoteettisesti joskus ilmestyvästä jälkeläisestämme, Josén äiti kajautti saman tien, että "annattehan hänelle minun nimeni? Ihanaa, tyttö on siis tietenkin María de la Paz, ja pojasta tulee José". Torppasin ajatuksen mahdollisimman hienotunteisesti, ja Josén isä taputti minua hyväksyvästi olkapäälle sanoen: "Hyvä! Minustakin Linda (oma nimeni) on parempi nimi!"
Viime syksynä nimituskani konkretisoitui kahdeksan kuukauden mietinnän jälkeen: Miten valita lapselle omassa lähipiirissä uniikki nimi, joka sopii hänelle ja kuulostaa hyvältä molemmissa maissa? Minulle oli ehdottoman varmaa vain se, että meidän nimiämme tai kenenkään sukulaisen nimeä lapsemme ei ensimmäiseksi nimekseen saa.
Päätimme löytää pojallemme nimen, a) josta me molemmat pidämme, b) jossa tulee suomalaisuus sopivasti esiin, c) joka ei kopioi kenenkään läheisen nimeä ja d) sopii suuhun molemmilla kielillä. Kohdat A ja D osoittautuivat yllättävän hankaliksi: minä ja mieheni emme pidä samoista nimistä. Kummallekin mieluisimmat nimet olivat toisesta aivan kamalia. Josélle olisi kelvannut hyvin myös sisareni pojan nimi, minusta perhepiiristä nimen ottaminen olisi ollut paitsi mautonta myös epäkäytännöllistä.
Oman hankaluutensa nimivalikoimaan toi myös se, että suomalainen j ja h lausutaan espanjaksi eri tavalla – kaikki j- ja h-alkuiset nimet vedimme siis saman tien listasta yli. Ja monet yleiset suomalaisnimet kuten esimerkiksi Timo, Paavo ja Arto kuulostavat ääneen lausuttuina espanjaksi... noh, huvittavilta. Timo kuulostaa huijaukselta, Paavo kalkkunalta (arkikielessä pavo voi tarkoittaa myös typerää) ja Arto on vihainen.
Lopulta päädyimme hakemaan inspiraatiota Pohjolaa edustavaan nimeen historiasta, sillä poikaamme kutsuttiin odotusaikana Espanjassa lempinimellä "viikinki". Pojastamme tuli lopulta ytimekkäästi ja e-alkuisena nimenä ilmeisen trendikkäästi Erik skandinaavikuninkaiden mukaan. Nimi tuntui hyvältä suussa sekä suomeksi että espanjaksi. Toisen nimen poikamme sai isäni ja isoisäni suvussa kulkeneen toisen nimen mukaan. Kolmas nimi tuli Josén suvun perinnenimestä.
Kolme etunimeä oli espanjalaisille jotakin ihan uutta, sillä Espanjassa monilla on vain yksi etunimi tai yksi moniosainen nimi kuten María de los Reyes (kutsumanimi on tällöin Reyes) tai José María (kutsumanimi José). Suomessa viime vuonna syntyneistä lapsista lähes puolet sai kaksi etunimeä, noin 42 % sai kolme etunimeä. Vain yhden etunimen sai viime vuonna 8,4 prosenttia lapsista. Alle prosenttiin jäi niiden lapsien osuus, jotka saivat uusitun nimilain mukaan sallitut neljä etunimeä.
Sukunimien suo – yksi vai kaksi, viivalla vai ilman?
Meille vuoden 2019 alussa voimaan tullut nimilaki oli pelastus! Sen myötä suurin kitkakivemme ratkesi aivan itsestään: Halusimme molemmat, että oma sukunimi säilyisi lapsella, ja se myös helpottaisi elämää kummassa tahansa maassa tulevaisuudessa asummekin. Uuden lain mukaan lapsi saa nyt ottaa Suomessakin sukunimen molemmilta vanhemmilta. Ja yhdistelmäsukunimen saa valita kirjoitettavaksi viivan kera tai ilman.
Emme keskustelleet sukunimiongelmasta ensimmäistä kertaa, sillä pohdimme sukunimien ja Suomen ja Espanjan erilaisten nimilakien yhteensovittamista jo naimisiin mennessämme vuonna 2015.
Espanjassa kaikilla on kaksi sukunimeä – ensin isän sukunimi, sitten äidin. Espanjassa kukaan ei vaihda naimisiin mennessään sukunimeään, kuten Suomessa naisten oli pakko tehdä vuosien 1929-1986 välillä. Suomessa "tavan" etuna oli tietenkin se, että koko perheellä oli yhteinen sukunimi. Edelleen tänä päivänäkin valtaosa naisista vaihtaa tästä syystä sukunimeä solmiessaan avioliiton.
Jos minä olisin ottanut yhdistelmäsukunimen, olisinko ottanut oman sukunimeni ja Josen ensimmäisen sukunimen? Sen jälkeen minulla olisi ollut kaksi sukunimeä väliviivalla, Josella kaksi sukunimeä ilman väliviivaa ja mahdollisella jälkeläisellämme vain jomman kumman sukunimi. Minun sukunimeni olisi helpompi Suomessa, mutta Espanjan kansalaisuutta hakiessa hänelle pitäisi nimetä kaksi sukunimeä: jos lapsella olisi minun suomalainen sukunimeni, se merkittäisiin ensimmäiseksi eli isän sukunimeksi. Isän sukunimi olisi silloin merkitty hänelle äidin sukunimeksi. Jos taas valitsisimme lapsellemme Suomessa Josén sukunimen, ja sen jälkeen hakisimme hänelle Espanjan kansalaisuuden ja vaihtaisimme nimen espanjalaisen käytännön mukaiseksi, hänellä olisi meidän molempien ensimmäinen sukunimi ilman väliviivaa, jolloin koko perheen sukunimiasiat olisivat Suomessa aivan lopullisesti sekaisin. Mietimme myös yhteisen yhdistelmäsukunimen ottamista, mutta lainsäädäntöbyrokratia oli sellainen suo, jolle emme halunneet lähteä.
Kipuilimme sukunimen valinnan kanssa niin pitkään, että kun pappi kysyi hääpäivänä, minkä sukunimen tai -nimet otamme, tajusimme, että olimme unohtaneet tehdä lopullisen päätöksen. Parin sekunnin pohdinnan jälkeen tilanne oli kuitenkin selvä: me molemmat pidimme omat sukunimemme emmekä ole katuneet. Perheellä ei ole yhteistä sukunimeä, mutta lapsemme kantaa meidän molempien sukunimiä eikä kenelläkään ole ongelmaa Suomessa eikä Espanjassa.
"Vaikka suomalaisena individualistina paheksun poikamme nimen ryöstämistä, pieni espanjalainen sisälläni on jopa mielissään."
Sukulaisillemme Espanjassa syntyy kesällä lapsi. Saimme eilen kuulla, että he ovat jo päättäneet pojan nimen – ja kuinka ollakaan, lapsi saa tietenkin saman nimen kuin meidän pojallamme. He sentään ymmärsivät tehdä edes vähän eroa kirjoittamalla Erikin c:llä katalonialaiseen tapaan. Pian Josén lanko on siis setä sekä Erikille että Ericille, ja tuleva isoäitikin oli jo talvella aivan ihastunut poikaamme ja kehui nimivalintaa. Taidan olla ainoa, joka edes jaksoi yllättyä siitä, että samaan perhepiiriin on syntymässä alle vuoden välillä toinen samanniminen.
Vaikka suomalaisena individualistina paheksun poikamme nimen ryöstämistä, pieni espanjalainen sisälläni on jopa mielissään – onpas me valittu hyvä nimi! Tästä alkaa Erik/Eric-nimien valloitusmatka uuteen sukuun.
---
Blogin kuvat: Linda Lappalainen, jos ei ole toisin mainuttu. Tekijänoikeuslain mukaan kuviani ei saa kopioida tai julkaista ilman lupaani.
Kommentit
Lähetä kommentti